Tänä viikonloppuna oli kirkon nuorten leirillä. Leirin oikea virallinen nimi oli "Youth Retreat", mikä aiheutti hämmennystä mulle aluksi, kun päättelin Retreat? Retriitti!!??? :D mutta kyseessä ei siis onneksi ollut mikään yhteinen hiljentyminen.. Mukana oli Young Men ja Young Women "meidän kirkosta" ja jostakin toisesta seurakunnasta (en oikeen tiiä mitään muuta sanaa, mutta siis se ryhmä ihmisiä kenen kanssa sulla on kirkko samaan kellonaikaan).
Perjantai iltana kerättiin meidän iso pakettiauto täyteen ihmisiä ja ajettiin pari tuntia kohti Wisconsenin rajaa meidän leiripaikkaan. Pienen eksyksissä olon jälkeen saavuttiin yhdeksän aikoihin perille ja ohjelmassa oli tutustumisleikkejä, vapaamuotoiset "kirkkotanssit" ja paljon kaikkea hyvää syötövää. Sen jälkeen nuorimmat ajettiin nukkumaan, ja me yli 16-vuotiaat jätiin pelaamaan mafiosoa ja muita pelejä. Yhden aikoihin mentiin nukkumaan kaikki sukupuolen ja iän mukaan jaoteltuihin mökkeihimme, ja oltiin kaikki niin väsyneitä kouluviikon jälkeen että nukahdettiin saman tien.
Lauantai aamuna herättiin seittemältä, koska aamupala oli 7:30. Hirveen aikasin, mutta onneks aamupala oli heräämisen arvoinen. Saatiin pancakeseja, munakokkelia, kinkkua, muroja, ja kuumaa kaakaota. Aamupäivällä meillä oli oppitunti rasteja ja niiden välissä leikkejä lumessa. Pelattiin futista pareittain jalat yhteen sidottuna ja jonossa tasajalkahyppyviestiä. :D
Lounas me syötiin siten, että ranteet oli sidottu yhteen nippusiteillä viereisten kanssa. Yritä siinä sitten syödä kun et edes ylety ottamaan hampparia käteen.
Leirin lopuksi oli "Testimony meeting." Se kuuluu mormonien tapoihin kerran kuussa kirkossa ja joskus muuten vaan, eli kaikki halukkaat saa mennä kertomaan oman "todistuksen" kaikkien edessä että se mihin ne uskoo on totta. Puhe kuitenkii rönsyilee aika paljon joten useimmiten ihmiset kertoo mitä niitten elämässä on tapahtunu ja mitä ne on siitä ymmärtänyt ja vaikeuksista ja iloista. Ja yleisenä sääntönä näyttää olevan että melkein kaikki alkaa itkemään samalla kun selittää tarinaansa. :D Kun ekan kerran olin tollasessa jutskassa niin olin vähän että öööö mitä tapahtuu, mutta nytten oon jo niin tottunu ettei se vaikuta enää mitenkään oudolta. Mutta mun mielessä tässä näkyy kulttuurierot aika hyvin, koska en ikinä, ikinä vois kuvitella että kukaan Suomessa tulis kaikkien eteen kertomaan syvimpiä tuntojaan kyyneleet silmissä. Mutta kyllä siinä itsekkin liikuttuu kun mun ikäset pojat tuhertaa itkua ja kertoo kuinka ihanat kaverit niillä on ja kuinka ne yrittää olla parempia ihmisiä. Yksi amerikkalaisuuden hyvistä puolista on musta tällänen avoimuus,
Nykyään tunnen oloni jo tosi kodikkaaksi kaikkien mormonien keskellä eikä mitkään jutut mitä aluksi vieroksuin tunnu enää oudolta. Ja kaikki on ottanut mut tosi hyvin vastaan.
Oon kaivannu leirielämää paljon täällä, koska Suomessa leireilin tosi paljon. Tuntu ihan kun olisin ollu jossain isosleirillä, ihan samanlainen tunnelma. :) Tutustuin paremmin tuttuihin ja vähemmän tuttuihin kirkosta, ja meidän jo tosi tosi hyvä yhteishenki Young Women-ryhmän kanssa parani entisestään. Hirveen hauska ja ihana viikonloppu, olisin hallunnu vaan pysyä vielä seuraavankin yön.
Lauantai aamuna herättiin seittemältä, koska aamupala oli 7:30. Hirveen aikasin, mutta onneks aamupala oli heräämisen arvoinen. Saatiin pancakeseja, munakokkelia, kinkkua, muroja, ja kuumaa kaakaota. Aamupäivällä meillä oli oppitunti rasteja ja niiden välissä leikkejä lumessa. Pelattiin futista pareittain jalat yhteen sidottuna ja jonossa tasajalkahyppyviestiä. :D
Lounas me syötiin siten, että ranteet oli sidottu yhteen nippusiteillä viereisten kanssa. Yritä siinä sitten syödä kun et edes ylety ottamaan hampparia käteen.
Leirin lopuksi oli "Testimony meeting." Se kuuluu mormonien tapoihin kerran kuussa kirkossa ja joskus muuten vaan, eli kaikki halukkaat saa mennä kertomaan oman "todistuksen" kaikkien edessä että se mihin ne uskoo on totta. Puhe kuitenkii rönsyilee aika paljon joten useimmiten ihmiset kertoo mitä niitten elämässä on tapahtunu ja mitä ne on siitä ymmärtänyt ja vaikeuksista ja iloista. Ja yleisenä sääntönä näyttää olevan että melkein kaikki alkaa itkemään samalla kun selittää tarinaansa. :D Kun ekan kerran olin tollasessa jutskassa niin olin vähän että öööö mitä tapahtuu, mutta nytten oon jo niin tottunu ettei se vaikuta enää mitenkään oudolta. Mutta mun mielessä tässä näkyy kulttuurierot aika hyvin, koska en ikinä, ikinä vois kuvitella että kukaan Suomessa tulis kaikkien eteen kertomaan syvimpiä tuntojaan kyyneleet silmissä. Mutta kyllä siinä itsekkin liikuttuu kun mun ikäset pojat tuhertaa itkua ja kertoo kuinka ihanat kaverit niillä on ja kuinka ne yrittää olla parempia ihmisiä. Yksi amerikkalaisuuden hyvistä puolista on musta tällänen avoimuus,
Nykyään tunnen oloni jo tosi kodikkaaksi kaikkien mormonien keskellä eikä mitkään jutut mitä aluksi vieroksuin tunnu enää oudolta. Ja kaikki on ottanut mut tosi hyvin vastaan.
Oon kaivannu leirielämää paljon täällä, koska Suomessa leireilin tosi paljon. Tuntu ihan kun olisin ollu jossain isosleirillä, ihan samanlainen tunnelma. :) Tutustuin paremmin tuttuihin ja vähemmän tuttuihin kirkosta, ja meidän jo tosi tosi hyvä yhteishenki Young Women-ryhmän kanssa parani entisestään. Hirveen hauska ja ihana viikonloppu, olisin hallunnu vaan pysyä vielä seuraavankin yön.
jeejee iteki haluisi johonki leirill!:)
ReplyDelete